På bibblan

Opiskelu töiden lomassa on hankalaa. Ei siksi, että olisi liian vähän aikaa, koska vapaata minulla on n. 6 tuntia päivässä. Ei siksikään, että materiaalia olisi jotenkin liikaa tai se olisi liian vaikealukuista, koska kirja on täsmälleen sama kuin viime vuonnakin. Syynä ei liioin ole se, ettei olisi rauhallista paikkaa jossa lukea. Ainut ja isoin syy on minä itse! Allekirjoittanut homehtuu mieluummin peiton alla Netflixin seurassa kuin lähtisi vesipullon ja viinirypäleiden kanssa opettelemaan käsitteitä ulkoa.

Olen todennut, että kotona houkutus puuhailla jotain muuta (mm. syödä, soitella sukulaiset läpi tai järjestää sukkalaatikko ensin värin ja sitten mielialan mukaan) on ylivoimaisen suuri. Vaan kirjastoon ei tule koskaan lähdettyä ajoissa, jolloin kehiin astuu maailman epämääräisin selitys "ahaa, no ei tässä enää jaksa lähteä, en mä kuitenkaan mitään järkevää enää ehdi opiskella".

stfu and let me be-mood

Selvitin kuitenkin suorittamattoman opiskelun ongelman: sovin opiskelutreffejä aupparikollegoiden kanssa, joilla on myös pääsykokeet edessä. Sovittua tapaamista ei voi perua, jolloin on pakko poistua talosta. Kaverin tapaaminen toimii myös porkkanana, joka voi harhauttaa ajatuksia: mikä opiskelu? tässähän mä olen juuri lähdössä kahville X:n kanssa! (= tsemppikahvi opiskelupätkän loppupuolella, jotta jaksaisi kesittyä loppuun asti)

Lidingön kirjasto on suloinen, pienehkö mutta tarpeeksi monipuolinen ja viihtyisä. Siellä on omat paikkansa jutusteleville ja ehdotonta hiljaisuutta kaipaaville, on nojatuoleja tai sohvia mukavuudenhaluisille ja järkyttävän kovia puutuoleja niille, jotka eivät katso ansaitsevansa minkäänlaista iloa elämäänsä. Otin aina nokkiini jonkun sanoessa poikkipuolisen sanan ihanasta pikku kirjastostani (jossa mm. jäin koukkuun Rolling Stone-lehteen), mutta Stadsbibliotekissa käytyäni tunteeni lähikirjastoa kohtaan ovat ikävä kyllä väljähtyneet. (Sitä Rolling Stonea aion kyllä edelleen käydä lukemassa.)

Tukholman kaupunginkirjasto ei ole ulkopuolelta kaunis tai vaikuttava. Se on tympeä näky, kuin ruma oranssi laatikko jonka päälle joku on kipannut yhtä lailla ruman, oranssin lieriön kuin hiekkakakun. Hetken ajan ehdin marista oman pikku kirjastoni olevan paljon parempi, kunnes ehdin sisälle asti. Koko paikka on kuin jostain elokuvasta! Se ulkoa niin ruma hiekkakakku muodostaakin sisäpuolella kirjaston ytimen, pyöreän huoneen jonka seinien jokainen sentti on tummien puuhyllyjen peitossa lattiasta kattoon asti. Koska kukaan ei luonnollisestikaan yletä aivan ylimmille hyllyille, pääsee kiikkeriä rappuja pitkin kipuamaan ylätasoille. Tasoille, monikossa.

Klik

Yritin ottaa valokuvia. Totta kai yritin. Mutta olin niin ihastunut rakennukseen, että jokainen kuva oli tärähtänyt tai muuten vain riittämätön (kirjaimellisesti riittämätön: ei mahtunut kokonainen seinä yhteen kuvaan)... Ja vaikuttihan sekin, että yritin sulautua tyylikkäisiin tukholmalaisopiskelijoihin ja kameran kanssa viuhtominen ja sählääminen olisi paljastanut valeasuni.

Kirjoja kirjoja kirjojaaaaa... Klik

Tuntui jännältä istua pitkien yhteen liitettyjen pöytien ääressä useiden selvästi korkeakouluopintojaan tekevien ihmisten keskellä. Oma pikkuruinen kirjani tosin kalpenee niiden mahtavien kirjavuorien rinnalla, joita muilla oli edessään. Luonnollisesti vilkuilin jatkuvasti mitä muut tekivät. Vieressäni yritettiin kääntää Shakespearin teosta ruotsiksi (miksi?), etuoikealla oli käynnissä 15cm paksun monistenipun alleviivaaminen, ja vastapäätä istuvilla MacBookejaan napsuttelevilla tytöillä oli läjä 'Maailman kirjallisuus: Romantiikka' - tyylisiä lähdeteoksia edessään. Ja useimmilla tietty ne pahviset kahvimukit käden ulottuvilla.

Sain loppujen lopuksi opiskeltua. Vähän, mutta siitähän se lähtee. Stockholms stadsbibliotek vakiintunee jokaiviikkoiseksi lukupaikakseni, ajatukset on helpompi keskittää yhtä intensiivisesti opiskelevien seurassa. (Kaverini sanoi, että paikan fiini ja ankara ilmapiiri saa hänet häpeämään itseään, jos hän ei näytä yhtä ahkerasti opiskelevalta kuin muut. Toimii se niinkin.)

Sara