Aika lentää kuin siivilä

Luulin kauan, että vanhassa sanonnassa puhutaan lentävästä siivilästä. Mielestäni se on täydellinen vertaus: eloton esine kiitää ilman halki ja kuvaa sitä, kuinka mahdottoman nopeasti aika kuluu. Sitten joku know-it-all tuli ja paljasti, että kyseessä ovat siivet eikä siivilä. Pyh pah, oma siiviläni lentää nopeammin kuin yksikään siivekäs!

Siivekkäistä puheenollen

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole pohtia väärin ymmärrettyjä sanontoja, vaan hehkuttaa sitä tosiasiaa, että olen asunut Ruotsissa täyden kuukauden! Ja koska siiviläni on valoa nopeampi, se ei ole tuntunut miltään. Paljon on kuitenkin ehtinyt tapahtua, alkaen omasta kotitaloustaidottomuudestani ja päättyen lasten kanssa kommunikointiin.

Ruokaa olen laittanut tasan sen 5 kertaa, minkä jälkeen olen alkanut löytää valmiiksi kokattuja annoksia pakkasesta (ruotsalaisten kuuluisaa kohteliaisuutta? Emme kehtaa sanoa, että ruokasi on pahaa --> lämmitä nämä, tätä et voi pilata!) Ainuttakaan lasten Ralph Laurenin kauluspaitaa en ole tuhonnut pyykkiä pestessä (hakkaan kaksin käsin jokaista lähellä olevaa puuesinettä) ja talo on päivittäin ollut siisti sen 8 tuntia jolloin lapset eivät ole kotona. 

Tuttipullopartio

Eniten kehitystä on tapahtunt suhteessani lapsiin. Eikä vain tämän perheen lapsiin, vaan koko pienten ihmisten yhdyskuntaan. Kaikki tietävät, etten osaa olla lasten kanssa. En osaa hauskuuttaa, en saa itkua loppumaan. En ole kärsivällinen enkä keksi mitään sanottavaa. Nyt voin ylpeänä ilmoittaa, etten edelleenkään osaa hauskuuttaa ja kärsivällisyys on yhä koetuksella, mutta olen aika haka harhauttamaan ja juttelemaan puuta heinää!

Koko lapsen konsepti on aika lailla ollut hämärän peitossa. Mikä se on, mitä sille tehdään, ymmärtääkö se puhetta? En osannut jutella lapsille mistään, koska ajattelin aina liian vaikeasti. Lasten kanssa voi puhua mistä tahansa! Esimerkkinä mahtavin käymäni keskustelu ikinä:

Seison kadulla kahden nuorimman kanssa. Molemmat ovat pahalla päällä, toinen itkee ja toinen raivoaa. Lähistölle on pysäköity auto.

Minä: Katso, auto.

Lapset: OOOH!

M: Minkä värinen se on?

L: Punainen.

M: Onpas se iso!

L: Ei se ole iso. Se on aika pieni.

M: Jaa. 

L: Mutta on se isompi kuin sinä!

M: Totta. Ja se on punainen.

L: OOOH!

M: Oletteko koskaan nähneet muun värisiä autoja?

L: (10min lista eri väreistä, joista kaikki mainittiin useampaan kertaan)

Jatkamme matkaa ja kaikki ovat tyytyväisiä

Olen myös oppinut tunnistamaan kunkin lapsen ominaispiirteitä ja välttämään tilanteet, jotka saattavat aiheuttaa raivokohtauksen. Tiedän kuka inhoaa herkkusieniä, kuka tarvitsee juotavan jugurtin ennen päiväruokaa, kenen mielestä palapelit ovat parhautta, kenet joutuu taluttamaan vessaan pesemään hampaat ja mihin vetoamalla saa toiselle ulkohousut jalkaan. (Kaikkein toimivin uhkaus aamulla on "Se joka ei laita takkia päälleen jää kotiin ja viettää koko päivän kahdestaan kanssani.") Lapsia ei myöskään enää häiritse oleskeluni talossa. Nuorin pyytää toistuvasti päästä syliin, keskimmäinen totesi hyväntuulisesti "Osaat sä jo vähän ruotsia, mutta sä puhut tosi konstigt" ja vanhin on ottanut elämäntehtäväkseen opettaa kieltä ja kuulustella sanoja joka tilanteessa. Että tillbringare, hästsko ja stigbygel vaan teillekin. 

Vihdoin on hiuksetkin niin pitkät, että kiharat näyttää kivoilta!

Saan edelleen ajoittaisia ikävän puuskia, jolloin haluan oman kissan kainaloon, itsenäiset pikkuveljet ja maailmasta eristetyn huoneen siellä kaukaisessa pusikossa, jossa naapurit eivät näe ikkunoista sisään. Sitten muistan, että kotona on tasan yhtä kylmää (ja kylmempää), kotoa ei pääse yhtään mihinkään ilman autoa, uusi (olematon) statukseni ruuanlaittajana velvoittaisi ajoittain kokkaamaan koko perheelle ja kotona vellominen vaatisi vastapainoksi kokopäivätyön Hesburgerissa. Ikävä on maagisesti kadonnut.

UO ja itse tehty jättihuivi = kaikki hyvin

Puolesta vuodestani on kulunut yksi kuudesosa. Viisi jäljellä. Tällä hetkellä tiedän varmasti vain kaksi asiaa: Viihdyn täällä Ruotsissa, mutta jouluksi palaan kotiin.

Sara